Miten kokonaisvaltainen käsityksemme on kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä?

 

 

Evoluutiobiologi Markus Rantala ja tutkimusryhmänsä kuohuttivat tuoreella katsausartikkelillaan kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä [1], josta media uutisoi muun muassa ilmaisuin ”Suomalainen tutkimusryhmä ratkaisi kaksisuuntaisen mielialahäiriön arvoituksen”. Kuten odottaa saattoi, pian seurasi liuta vastineita psykiatreilta, jotka toppuuttelivat väitteitä liioitelluiksi. Lausemuodot olivat vähintään yhtä viihdyttäviä: ”Aivan puhdasta pötyä” ja ”Tällaisia hypoteeseja on aina kuin Vilkkilässä kissoja”. Tästä on seurannut piikittelyä puolin ja toisin sosiaalisessa mediassa.

Emme näemmä ole tutkijoina aina taitavia rakentamaan siltoja välillemme…

On hyvä kuitenkin huomata, että psykiatrien kritiikki kohdistui enimmäkseen tapaan, jolla media sensaatiomaisesti kehysti Rantalan katsausartikkelin, ei Rantalan artikkeliin itseensä. On ilmiselvää, että väitteet kuten ”tutkijat ovat ratkaisseet kaksisuuntaisen syntymekanismin”, ovat räikeästi liioiteltuja, enkä tiedä, miksi tutkimusryhmä itse ei ole pehmentänyt niitä.

No, oliko kyseessä mullistava tutkimus vai ei?

Katsaus käy läpi tutkimusnäyttöä kaksisuuntaisen mielialahäiriön mekanismeista, ja esittää, että se olisi seurausta kroonisen stressin ja tulehduksen aiheuttamasta sisäisen kellon toimintahäiriöstä. Moderni ympäristö ja länsimaiset elintavat olisivat puolestaan keskeisinä tekijöinä kroonisen stressin ja tulehduksen synnyssä. Tässä viitataan kiinnostavasti mielialahäiriöiden mataliin esiintyvyyslukuihin metsästäjä-keräilijä- ja Amish-yhteisöissä, joiden elämäntavat ovat luonnonmukaisempia verrattuna suurimpaan osaan meistä. Rantalan tutkimusryhmä on aiemmin esittänyt hyvin samankaltaisia selitysmalleja myös syömishäiriöille ja masennukselle.

Krooninen stressi ja tulehdus ovat sinänsä järkeviä ja vakavasti otettavia syytekijöitä lähes kaikille mielenterveysongelmille, ja monille muille sairauksille. Tätä on kuitenkin hyvin vaikea aukottomasti todistaa. Yksi ongelma on, että kroonista stressiä on hankalaa mitata. Stressihormonitasojen, tulehdusproteiinien ja mielenterveysongelmien välillä on jonkinlainen yhteys, mutta se ei ole erityisen vahva. Toinen ongelma on se, että krooninen stressi ei yksin selitä, miksi ihmiset oireilevat eri tavoilla. Suurin osa kroonisesta stressistä kärsivistä ei koskaan sairastu kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön, tai välttämättä muuhunkaan psykiatriseen häiriöön.

Itseäni Rantalan kommenteissa häiritsee kuitenkin tietty ylioptimistinen ”elämäntavat kuntoon” -asenne. Katsauksessa korostetaan mm. terveellisen ruokavalion, säännöllisen unirytmin, päihteiden välttämisen ja liikunnan merkitystä. Tällainen kuulostaa hienolta, mutta ei mielestäni osoita riittävää ymmärrystä siitä ongelmien monimuotoisuudesta, josta monet psykiatriset potilaat kärsivät. On tarpeeksi haastavaa hyväosaisenakin huolehtia omista elintavoista ja stressitasoista, mutta silloin kun mielialojen vaihteluiden lisäksi ongelmana on traumaattinen lapsuus, vaikeat ihmissuhdeongelmat, päihderiippuvuus ja taloudelliset huolet, elämäntapoja ei niin vain laiteta kuntoon. Psykiatriallakin näihin tekijöihin pyritään vaikuttamaan. Omasta mielestäni sitä ei tehdä tarpeeksi, mutta on myös tunnustettava, että minkä tahansa pysyvän elintapamuutoksen aikaansaaminen on todella vaikeaa. Enkä usko, että Rantalallakaan on sen käytännön toteuttamiseen kestävää ratkaisua(?).

Katsauksessa ja Rantalan kommenteissa on kuitenkin mielestäni paljon hyvää, ja haluan kiinnittää siihen huomiota. Helsingin Sanomien artikkelissa Rantala kommentoi: ”Jos potilaille ja heidän omaisilleen kerrotaan, että kaksisuuntainen mielialahäiriö on voimakkaan perinnöllinen sairaus, luodaan turhaan mielikuvaa sairastumisen vääjäämättömyydestä.” Tässä hän osuu mielestäni hyvin tärkeään ongelmaan. Lääketieteen selitysmallit vaikeista psyykkisistä ongelmista ovat masentavan fatalistisia, ja korostavat yleensä genetiikan ja neurobiologian merkitystä yli kaiken muun. Luomme usein tarinan synnynnäisestä, geneettisestä aivosairaudesta, jonka keskeisin hoito on oireiden hallinta elinikäisellä lääkityksellä. Lääketiede tunnustaa ympäristön merkityksen, mutta toissijaisena.

Kaksisuuntaisen mielialahäiriön, ja monien muiden mielenterveysongelmien tapauksessa viitataan usein kaksostutkimuksissa havaittuihin korkeisiin perinnöllisyyslukuihin, joita käytetään argumenttina sen puolesta, että kyseessä on vahvasti geneettinen (ja siten parantumaton) sairaus. Kaksostutkimuksissa on kuitenkin useita ongelmia, eikä niistä johdetut perinnöllisyysluvut yksin kerro siitä, miten geneettinen häiriö on kyseessä, tai miten ympäristö vaikuttaa siihen [2]. Ihmisen pituus on vahvasti perinnöllinen ympäristössä, jossa kaikilla on riittävän hyvä ruokavalio, mutta matalampi ympäristöissä, joissa kärsitään nälkää. Korvakorujen käyttö taas oli lähes 100%:sti perinnöllistä 70 vuotta sitten, koska sen käyttöä on voitu tarkasti ennustaa sukupuolikromosomien perusteella (50-luvulla miehet harvoin käyttivät korvakoruja). Tämä ei tarkoita, että geeneillä olisi suoraa vaikutusta korvakorujen käyttöön. Vastaavasti psykiatriassa geenit eivät koskaan yksin määritä häiriöiden syntyä. Alkoholismissa on perinnöllinen osuutensa, mutta ihmiset, joilla on geneettinen riski alkoholismiin, ovat muita todennäköisemmin myös absolutisteja [3]. He mahdollisesti tiedostavat oman alttiutensa, ja syystä tai toisesta kykenevät vastustamaan sitä. Yhteisön tasolla geenien vaikutusta alkoholiongelmien esiintyvyyteen taas voidaan säädellä rajoittamalla alkoholin markkinointia. Kaksisuuntaisen mielialahäiriön tapauksessa on hyvin mahdollista, että lapsuuden traumat tai moderni ympäristö ovat tärkeimpiä riskitekijöitä, ja geenit vaikuttavat vain siihen, kuka sattuu olemaan altis reagoimaan stressiin voimakkailla mielialan vaihteluilla. Toistaiseksi yhtään geeniä tai geeniyhdistelmää ei olla löydetty, mikä vahvasti ennustaisi kaksisuuntaisen mielialahäiriön syntyä.

Oman kokemukseni mukaan lievät hypomaniaoireet ovat melko tavallinen reaktio vaikeisiin elämäntilanteisiin, stressiin ja unettomuuteen tietynlaisilla persoonallisuuksilla. Ajattelen, että kyseessä on normaalin ilmiön jatkumo, jonka hallitsematonta ääripäätä nimitämme sairaudeksi. Täydellinen toipuminen kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä ja lääkityksen onnistunut lopettaminen ei ole tavallista, mutta ei myöskään mahdotonta [4 ,5]. Tämä ei välttämättä ole kaikille mahdollinen tai edes mielekäs tavoite, mutta sitä ei pitäisi suoraan poissulkea. Miten se, että puhumme elinikäisestä, parantumattomasta sairaudesta vaikuttaa potilaiden motivaatioon muuttaa elintapojaan? Korostammeko yhdenlaista hoitoa muiden kustannuksella, kun puhumme ”sairautta hoitavasta” lääkityksestä, mutta ”oireita hillitsevistä” elintavoista? On ymmärrettävää, että mielialaa tasaavan lääkityksen lopettamiseen suhtaudutaan yleensä pidättyvästi, koska yksikin vaikea maniajakso saattaa olla yksilön elämän kannalta hyvin tuhoisa. Kaksisuuntaisen mielialahäiriön ei silti pitäisi olla automaattisesti elinikäinen tuomio, eikä siihen pitäisi suhtautua pelkästään mystisenä aivosairautena, jonka psykologiaa ei voida ymmärtää. Kognitiivisella tasolla kaksisuuntainen mielialahäiriö liittyy ongelmallisiin uskomuksiin liittyen omiin mielentiloihin ja elämäntavoitteisiin, sekä perfektionismiin ja sosiaaliseen hyväksynnän tarpeeseen [4, 5] Toipuneiden omien kokemuksien mukaan paranemiseen on vaikuttanut lääkityksen lisäksi mm. läheisten tuki, psykoterapia, lisääntynyt itseymmärrys ja itsensä hyväksyminen, voimakkaiden tunnetilojen sietämisen opettelu, realististen tavoitteiden asettaminen, stressinhallintakeinot ja säännölliset rutiinit [6, 7].

Yhdessä Rantalan tutkimusta koskevassa vastineessa ilmaistiin huolta siitä, että se ei ota tarpeeksi huomioon lääketieteellisiä ja neurobiologisia näkökulmia. Ehkä näin, mutta omasta mielestäni neurobiologiset ja lääketieteelliset näkökulmat saavat lähes aina kohtuuttoman paljon tilaa psyykkisen ongelmien selitysmalleissa. Olen jopa kuullut sanottavan, ettei psykologisia hoitoja ole järkeä tutkia, koska ”kaikki tietävät, että kyseessä on biologinen sairaus”.  Olisi hienoa, jos evolutiiviset, psykologiset ja sosiaaliset mallit otettaisiin mielenterveysongelmien selityksissä yhtä vakavasti kuin biologiset. On aiemminkin esitetty, että moderni ympäristö, erityisesti kaupunkiasuminen, länsimainen ruokavalio, liikunnan puute ja sosiaalinen eristäytyminen olisi merkittävinä tekijöinä mielenterveysongelmien lisääntymisessä [8-10]. Katsauksen lopussa mainitaan myös taloudellinen eriarvoisuus lisääntyvän stressin ja kilpailun aiheuttajana nyky-yhteiskunnassa, ja peräänkuulutetaan tasa-arvoisempaa varallisuuden jakamista mielenterveysongelmien ehkäisyssä. Tällaisia näkökulmia kuulee valitettavan harvoin oman ammattikuntani sisältä. Psykiatrisiin ongelmiin ei tulisi suhtautua vain yksilön haavoittuvuuksina, vaan ottaa laajemmin huomioon lajimme historia ja kulttuurinen konteksti, ja ”hoitaa” myös sitä.

 

* Toivon, ettei kukaan lopeta mielialaa tasaavaa lääkitystään konsultoimatta lääkäriä tämän kirjoituksen luettuaan. Yhtäkkinen tai nopea lääkityksen lopetus aiheuttaa itsessään muutoksia aivojen välittäjäaineissa ja reseptoritasolla altistaen mania- ja masennusoireille. Lääkityksen turvallinen vähentäminen edellyttää, että elämäntilanne, elintavat ja oirekuva on pitkään pysynyt suhteellisen vakaana.

 

Lähteet:

  1. Rantala, M. J., Luoto, S., Borráz-León, J. I., & Krams, I. (2021). Bipolar disorder: An evolutionary psychoneuroimmunological approach. Neuroscience and Biobehavioral Reviews, 122, 28–37.
  2. Sapolsky, R. M. (2017). Behave: The Biology of Humans at Our Best and Worst. Penguin Books.
  3. Kendler, K. S. (2013). Decision making in the pathway from genes to psychiatric and substance use disorders. Molecular Psychiatry, 18(6), 640–645.
  4. Scott, J., Stanton, B., Garland, A., & Ferrier, I. N. (2000). Cognitive vulnerability in patients with bipolar disorder. Psychological Medicine, 30(2), 467–472.
  5. Mansell, W., Morrison, A. P., Reid, G., Lowens, I., & Tai, S. (2007). The Interpretation of, and Responses to, Changes in Internal States: An Integrative Cognitive Model of Mood Swings and Bipolar Disorders. Behavioural and Cognitive Psychotherapy, 35(5), 515–539.
  6. Warwick, H., Tai, S., & Mansell, W. (2019). Living the life you want following a diagnosis of bipolar disorder: A grounded theory approach. Clinical Psychology & Psychotherapy, 26(3), 362–377.
  7. Cappleman, R., Smith, I., & Lobban, F. (2015). Managing bipolar moods without medication: a qualitative investigation. Journal of Affective Disorders, 174, 241–249.
  8. Hidaka, B. H. (2012). Depression as a disease of modernity: explanations for increasing prevalence. Journal of Affective Disorders, 140(3), 205–214.
  9. Eckersley, R. (2006). Is modern Western culture a health hazard? International Journal of Epidemiology, 35(2), 252–258.
  10. Tost, H., Champagne, F. A., & Meyer-Lindenberg, A. (2015). Environmental influence in the brain, human welfare and mental health. Nature Neuroscience, 18(10), 1421–1431.

1 kommentti

Kirjoita kommentti